Eilen kävin työterveyslääkärillä ja sain "unilomaa" ensi viikon alun. Tämä lääkäri oli uusi ja olin kuullut huonoa koko lääkäristä mutta ajattelin että tätä se ei voi tyriä kun kyseessä oli vain sairasloman haku. Lääkäri on virolainen ja puhui kyllä jotenkin suomea mutta ymmärrys tuntui olevan hakoteillä paikoin. Kyseli minulta että haluaisinko vaihtaa unilääkkeeni tai mennä mielenterveyspalveluiden pariin selvittämään uniongelmia. Sanoin sille että olen käynyt neljä vuotta ja käyn edelleen mielenterveystoimistossa, jolloin nainen "ai, sinä käyt siellä, kauanko olet käynyt?"... Missään nimessä en olisi uskaltanut antaa sen lääkärin vaihtaa unilääkettäni, olisin pian saanut jotain tajuttomia tujumyrkkyjä tms. Sairaslomalappuun lääkäri lätkäisi diagnoosiksi "jännittyneisyys" joka kyllä hiukan häiritsi koska ei ole sinne päinkään... Kai nyt stressillekin löytyy oma diagnoosinumeronsa???

Muuten olo on vaihteleva... Ymmärrän nyt miksi terapeutti sanoi tätä raskaaksi vaiheeksi,kun alkaa tuntemaan niitä tunteita mitä suhteen aikana ei voinut tuntea... Saan takautumia ihan mistä hyvänsä, telkkarin jostain sanasta, musiikin jostain sävelestä jne. Olen muutaman kerran jopa tirauttanut muutaman kyyneleen mutta jokin pidättelee isompaa itkua, jotenkin vain en osaa antaa itselleni lupaa itkemiseen... Kaikki takautumat liittyy suhteeseen ja niiden tullessa tulee pakahduttava sääli ja epäusko. On niin vaikea ymmärtää että miksi toinen teki niitä asioita ja silti vannoi maailman suurinta rakkautta...

Ihan oikeasti, tajusiko toinen tekojaan??? Humalaista riehumistaan hän kyllä aina selvettyään pyyteli itku silmissä anteeksi mutta muuten ei juuri koskaan mitään muuta. Se tuntuu niin uskomattomalta... Ei voi ymmärtää... sekin yö kun aseen kanssa tuli makuuhuoneen ovelle ja sanoi menevänsä tappamaan itsensä jos minä en tekisi sitä ja tätä ja uskoin silloin tosissani että toteuttaa ja vielä pahempaa, ampuu minut ensin. Ei koskaan sitä anteeksi pyydellyt... Eli ei kokenut tehneensä MITÄÄN VÄÄRÄÄ, voiko se pitää paikkansa??? Voiko joku ihminen tehdä kaikenlaisia kauheuksia ilman että pitää itse niitä minään??? Selittelihän se sitä kyllä mutta niin että se oli minun vika, minä kun halusin erota ja hänen elämällä ei ollut mitään merkitystä jos erotaan jne. jne. Ja moni muu asia... Vai ymmärtääkö hän oikeasti tehneensä väärin mutta ei osaa pyytää anteeksi tai muuten "hyvittää" tekojaan??? Ja minua hän syytti monesti siitä että minä en KOSKAAN pyydä anteeksi ja LUULEN AINA olevani oikeassa...

Minua niin harmittaa että en voi näistä jutella läheisteni kanssa... Aikaa on kulunut liikaa ja joistakin heidän kommenteistaan tulee ilmi että he ajattelevat että minun pitäisi jo katsella vain eteenpäin ja unohtaa menneet, että minun PITÄISI OLLA JO TOIPUNUT eikä vatvoa menneitä. Mutta en minä oikeastaan "vatvo" niitä... en halua muuttaa menneisyyttä (eikä sitä voikaan), en jossittele tai märehdi sitä että kun olisi mennyt toisin tms.

En minä tiedä... mutta paikoin kyllä tosi raskasta...