Tämä blogi loppuu tähän ja jatkuu toisaalla... Entiset lukijat tietävät missä ja miten sinne pääsee... Joten takaisin vanhaan osoitteeseen...

Tänään oli terapia...

Muoks muoks klo 23.10 Ai niin pakko vielä tähän mainita että TÄNÄÄN vilkaisin KERRAN tosi nopeasti terppaa silmiin... Sitä seurasi heti liuta sisäisiä varoituksia ja huutoja ja hetken tuntui etten kestä vaan lähden lipettiin (tapahtui vielä aika alussa sessiota) mutta niin vain sain varoittavat huudot yms. kuriin ja pystyin olemaan. Nyt kotona tuo UROTEKO tuntuu jo todella hyvältä.

Ensinnäkin huone oli kokenut taas mullistuksen mutta terapeutti varoittikin siitä etukäteen sähköpostilla eikä se ollut niin järkyttävä koska nojatuolit ja niiden välissä oleva pöytä oli edelleen samoissa paikoissa, ainoastaan muut huonekalut olivat täysin vaihdelleen paikkaa. Oudoksutti kyllä mutta ei järkyttänyt.

Mutta lopussa koin ihan älyttömän pettymyksen, tuntui että koko maailma hajoaa... ja taas niin pienestä!! Kyllä olen todella epävakaa ihminen kun noin pienestä sisäinen maailmani järkkyy. Pelkäsin niin että purskahdan itkuun pettymyksestä ja tunteesta että minua on PETETTY, se ei ollut kaukana mutta tämä oli sellainen itku jota en halunnut terapeutille näyttää joten tuli aika kiire sieltä pois.

Kyse oli NIIN PIENESTÄ asiasta kuin yllätystauosta joka kestää KOLME VIIKKOA!!! Olin kyllä tietoinen kahdesta viikosta koska tiesin terapeuttini jäävän lomalle ensi viikoksi mutta olin varautunut VAIN siihen kahden viikon taukoon. Mutta terapeutti oli epähuomiossaan täyttänyt kalenterinsa kokonaan loman jälkeiselle viikolle joten ensimmäinen vapaa aika oli KOLMEN viikon päästä.

Edelleenkin olo on kuin minua olisi pahemman kerran petetty ja itku ei ole kaukana. En vain voi nyt asiaa päässäni käsitellä koska lapset on kotona ja myöskin isä tuli talkoohommiin 2-3 päiväksi joten joudun käsittely siirtämään nukkuma-aikaan asti.

Mutta miksi, miksi reagoin näin voimakkaasti, miksi tämä tuntuu näin pahalta??? Tiedän kyllä että selviän kolmesta viikosta, olenhan selvinyt kesäisin viidestäkin viikosta mutta toisaalta siihen viiteen viikkoon on kyennyt valmistautumaan monta kuukautta kun tämä taas tuli niin puskista ja niin yllättäen että ei ollut mitään sopeutumisaikaa.

Pitäisikö minun kirjoittaa tästä terapeutille??? Mutta tämä reaktio niin hävettää, HÄVETTÄÄ olla näin lapsi, näin EPÄVAKAA ja Rääväsuu lisää vettä myllyyn haukkumisellaan... Hävettää olla vaativa, tarvitseva...

Ja muuten tämä sessio oli oikeastaan todella hedelmällinen ja hyvä joista kirjoitan sitten toisella kertaa mutta tarvitsen nyt neuvoja miten käsitellä tämä petetyksi tulemisen tunne, miten päästä siitä yli ja pitäisikö minun kirjoittaa terapeutille tästä reaktiosta.

Eilen kävin työterveyslääkärillä ja sain "unilomaa" ensi viikon alun. Tämä lääkäri oli uusi ja olin kuullut huonoa koko lääkäristä mutta ajattelin että tätä se ei voi tyriä kun kyseessä oli vain sairasloman haku. Lääkäri on virolainen ja puhui kyllä jotenkin suomea mutta ymmärrys tuntui olevan hakoteillä paikoin. Kyseli minulta että haluaisinko vaihtaa unilääkkeeni tai mennä mielenterveyspalveluiden pariin selvittämään uniongelmia. Sanoin sille että olen käynyt neljä vuotta ja käyn edelleen mielenterveystoimistossa, jolloin nainen "ai, sinä käyt siellä, kauanko olet käynyt?"... Missään nimessä en olisi uskaltanut antaa sen lääkärin vaihtaa unilääkettäni, olisin pian saanut jotain tajuttomia tujumyrkkyjä tms. Sairaslomalappuun lääkäri lätkäisi diagnoosiksi "jännittyneisyys" joka kyllä hiukan häiritsi koska ei ole sinne päinkään... Kai nyt stressillekin löytyy oma diagnoosinumeronsa???

Muuten olo on vaihteleva... Ymmärrän nyt miksi terapeutti sanoi tätä raskaaksi vaiheeksi,kun alkaa tuntemaan niitä tunteita mitä suhteen aikana ei voinut tuntea... Saan takautumia ihan mistä hyvänsä, telkkarin jostain sanasta, musiikin jostain sävelestä jne. Olen muutaman kerran jopa tirauttanut muutaman kyyneleen mutta jokin pidättelee isompaa itkua, jotenkin vain en osaa antaa itselleni lupaa itkemiseen... Kaikki takautumat liittyy suhteeseen ja niiden tullessa tulee pakahduttava sääli ja epäusko. On niin vaikea ymmärtää että miksi toinen teki niitä asioita ja silti vannoi maailman suurinta rakkautta...

Ihan oikeasti, tajusiko toinen tekojaan??? Humalaista riehumistaan hän kyllä aina selvettyään pyyteli itku silmissä anteeksi mutta muuten ei juuri koskaan mitään muuta. Se tuntuu niin uskomattomalta... Ei voi ymmärtää... sekin yö kun aseen kanssa tuli makuuhuoneen ovelle ja sanoi menevänsä tappamaan itsensä jos minä en tekisi sitä ja tätä ja uskoin silloin tosissani että toteuttaa ja vielä pahempaa, ampuu minut ensin. Ei koskaan sitä anteeksi pyydellyt... Eli ei kokenut tehneensä MITÄÄN VÄÄRÄÄ, voiko se pitää paikkansa??? Voiko joku ihminen tehdä kaikenlaisia kauheuksia ilman että pitää itse niitä minään??? Selittelihän se sitä kyllä mutta niin että se oli minun vika, minä kun halusin erota ja hänen elämällä ei ollut mitään merkitystä jos erotaan jne. jne. Ja moni muu asia... Vai ymmärtääkö hän oikeasti tehneensä väärin mutta ei osaa pyytää anteeksi tai muuten "hyvittää" tekojaan??? Ja minua hän syytti monesti siitä että minä en KOSKAAN pyydä anteeksi ja LUULEN AINA olevani oikeassa...

Minua niin harmittaa että en voi näistä jutella läheisteni kanssa... Aikaa on kulunut liikaa ja joistakin heidän kommenteistaan tulee ilmi että he ajattelevat että minun pitäisi jo katsella vain eteenpäin ja unohtaa menneet, että minun PITÄISI OLLA JO TOIPUNUT eikä vatvoa menneitä. Mutta en minä oikeastaan "vatvo" niitä... en halua muuttaa menneisyyttä (eikä sitä voikaan), en jossittele tai märehdi sitä että kun olisi mennyt toisin tms.

En minä tiedä... mutta paikoin kyllä tosi raskasta...

Tänään terapiassa kerroin uusista tuntemuksista jotka ovat tulleet noiden menneiden muisteluiden mukana ja terapeutti sanoi tämän on aikasta iso edistysaskel!!

Elikkäs minulle tulee toisinaan isona hyökyaaltona sellainen puristava, pakahduttava SÄÄLI. Aivan kuin jos näkee jonkun voivan todella huonosti, haluaisi lohduttaa ja auttaa mutta ei voi, joutuu vain kestämään sitä säälin tunnetta johon meinaa tikahtua. No samainen tunne tulee siis minulle toisinaan itseäni kohtaan, ei sillälailla itseitseä vaan sitä "minua" joka eli sen 18 vuotta exän kanssa. Tulee ihan älytön halu tehdä jotain sen "minän" hyväksi joka kokee sen kaiken, haluaisi lohduttaa, helpottaa sen oloa, mutta kun ei voi. Mutta tämä on ihan uutta, en ole koskaan millään tavalla säälinyt itseäni, en sen hetken itseäni tai menneisyydenkään.

Mutta toisaalta myös tulee tarve saada LISTA, lista KAIKISTA omista mokista ja virheistä suhteen aikana jotta voi vertailla että meneekö puntit tasan, onko kummassakin ihan yhtä paljon vikaa. Sanoin terapeutillekin että olisi niin paljon helpompaa jos ne menisi tasan, minä olisin ihan yhtä syyllinen ja kamala, olisin saanut sen mitä ansaitsinkin, kaikki olisi silloin helpommin ymmärrettävissä, löytyisi syy kaikelle, että me kumpikin raastoimme toisiamme äärirajoille ja toimme kaikki huonot puolet esiin toisistamme. Terapeutti sitten kysyi että mitä itse NYT ajattelen, meneekö puntit tasan. No tähänkin on tullut nyt vastakkoin muutos, eli nyt tunnen myös sisälläni (enkä vain ajoittain järjellä) että puntit EI MENE TASAN.

MINÄ OLEN PERHEVÄKIVALLAN UHRI, OLIN SITÄ 18 -VUOTTA!!! Enkä itse aiheuttanut tätä omalla toiminnallani tai ollut syypää toisen tekoihin!!! Tuskin mikään olisi toisin vaikka itse olisin yrittänyt tehdä toisella tapaa kuin tein.

Tämä säälin tunne on kuulemma edistystä koska nyt "uskallan" ottaa vastaan niitä tunteita mitä en suhteen aikana voinut kokea. Minä pystyin tuomaan sen sisäisen Pikkupiikun tunteet ulos ja pukemaan ne aikuisen sanoihin, pystyin kertomaan terapeutilleni tästä uudesta käänteestä vaikka ensin meinasin jänistää. Terapeutti kyllä sitten sanoi että tämä on nyt se kaikkein raskain vaihe, se kun alkaa hyväksymään sen että itselle on tapahtunut pahoja asioita.

Toinen mikä edelleen hämmästyttää minua, on ne äänen SÄVYT!!! Ihan uskomaton fiilis kun kuulee toisen äänestä SÄVYJÄ!! Ihan kuin uusi maailma olisi auennut!!! Nytkin kuulin välissä niin selvästi empatian ja myötätunnon sävyjä ja voi vitsi kun tuntui HYVÄLLE!!!

Kuuleeko ihmiset yleensä sävyjä (siis positiivisia ilman että näkee kasvoja) toisten puheista??? Vai olenko minä jotenkin nyt herkistynyt niille vai keksiikö pääni ääneen sävyjä?

Tänään minun oli tarkoitus myös kurkata terapeuttia silmiin mutta vieläkin jänistin... Huomaisinkohan saman kuin äänen sävystä, myös kasvoista ja silmistä? Erottaisinko empatiaa ja myötätuntoa?

Ensi kuussa tulee neljä vuotta siitä kun aloitin tämän "terapian" ja kyllä täytyy nyt todeta että olenhan kuitenkin ihan eri ihminen kuin alussa vaikka edistysaskeleet ovatkin olleet pieniä ja osa pitkällä aikavälillä niin silti ne ovat niin "selviä". En voisi ikinä palata siihen mistä lähin vaikka taival on ollut paikoin erittäin raskas niin silti kaikki on ollut sen arvoista. Ja on niin sydäntä lämmittävää tietää että tämä matka jatkuu vielä ihanan terapeutini tukemana niin kauan kuin sitä tarvitsen. Hän ei jätä minua pulaan!!

Kävin äidin kanssa keskustelun jonka aloitusta ensin harjoittelin puoli tuntia mielessäni ja kerran jo yritin aloittaa mutta peräännyin viime hetkellä, toisella kertaa sitten sain aloitettua:

- "Minä kysyin terapeutilta että jos lääkkeitäni muutettaisiin, annosta tai lääkkeen vaihtoa, jotta nukkuminen parantuisi niin se oli sitä mieltä että ei kannata mutta esitti sairaslomaa"

- "No MITÄ se nyt auttaisi?"

- "En minä tiedä, kai että saisin nukkua."

Syvä vaivautunut hiljaisuus jota kesti ehkä minuutin sitten äiti alkoikin puhumaan pihan siivoamisesta talvikuntoon.

Keneltäköhän olen "oppinut" puhumisen vaikeuden??

Miksi meillä ei ole juuri mitään syvällisempää yhteyttä, onko vika minussa vai meissä molemmissa? Jotenkin epäilen että minussa, jotenkin meillä ei vain synkkaa, koska siskoni kanssa äiti on ihan erilainen... Mutta ei meillä huonot välit ole, ei missään nimessä, vain sellaiset että mitään tärkeää ei sanota toisillemme. Mutta TÄSTÄ HUOLIMATTA äiti on HÄDÄSSÄ AINA tukeutunut MINUUN, silloin kun hänellä on ollut terveyteen liittyvää hätää. Minä olen kiikuttanut sitä sairaalaan, mennyt ambulanssiin mukaan jne. Äiti on AINA soittanut silloin MINULLE.