Tänään terapiassa kerroin uusista tuntemuksista jotka ovat tulleet noiden menneiden muisteluiden mukana ja terapeutti sanoi tämän on aikasta iso edistysaskel!!

Elikkäs minulle tulee toisinaan isona hyökyaaltona sellainen puristava, pakahduttava SÄÄLI. Aivan kuin jos näkee jonkun voivan todella huonosti, haluaisi lohduttaa ja auttaa mutta ei voi, joutuu vain kestämään sitä säälin tunnetta johon meinaa tikahtua. No samainen tunne tulee siis minulle toisinaan itseäni kohtaan, ei sillälailla itseitseä vaan sitä "minua" joka eli sen 18 vuotta exän kanssa. Tulee ihan älytön halu tehdä jotain sen "minän" hyväksi joka kokee sen kaiken, haluaisi lohduttaa, helpottaa sen oloa, mutta kun ei voi. Mutta tämä on ihan uutta, en ole koskaan millään tavalla säälinyt itseäni, en sen hetken itseäni tai menneisyydenkään.

Mutta toisaalta myös tulee tarve saada LISTA, lista KAIKISTA omista mokista ja virheistä suhteen aikana jotta voi vertailla että meneekö puntit tasan, onko kummassakin ihan yhtä paljon vikaa. Sanoin terapeutillekin että olisi niin paljon helpompaa jos ne menisi tasan, minä olisin ihan yhtä syyllinen ja kamala, olisin saanut sen mitä ansaitsinkin, kaikki olisi silloin helpommin ymmärrettävissä, löytyisi syy kaikelle, että me kumpikin raastoimme toisiamme äärirajoille ja toimme kaikki huonot puolet esiin toisistamme. Terapeutti sitten kysyi että mitä itse NYT ajattelen, meneekö puntit tasan. No tähänkin on tullut nyt vastakkoin muutos, eli nyt tunnen myös sisälläni (enkä vain ajoittain järjellä) että puntit EI MENE TASAN.

MINÄ OLEN PERHEVÄKIVALLAN UHRI, OLIN SITÄ 18 -VUOTTA!!! Enkä itse aiheuttanut tätä omalla toiminnallani tai ollut syypää toisen tekoihin!!! Tuskin mikään olisi toisin vaikka itse olisin yrittänyt tehdä toisella tapaa kuin tein.

Tämä säälin tunne on kuulemma edistystä koska nyt "uskallan" ottaa vastaan niitä tunteita mitä en suhteen aikana voinut kokea. Minä pystyin tuomaan sen sisäisen Pikkupiikun tunteet ulos ja pukemaan ne aikuisen sanoihin, pystyin kertomaan terapeutilleni tästä uudesta käänteestä vaikka ensin meinasin jänistää. Terapeutti kyllä sitten sanoi että tämä on nyt se kaikkein raskain vaihe, se kun alkaa hyväksymään sen että itselle on tapahtunut pahoja asioita.

Toinen mikä edelleen hämmästyttää minua, on ne äänen SÄVYT!!! Ihan uskomaton fiilis kun kuulee toisen äänestä SÄVYJÄ!! Ihan kuin uusi maailma olisi auennut!!! Nytkin kuulin välissä niin selvästi empatian ja myötätunnon sävyjä ja voi vitsi kun tuntui HYVÄLLE!!!

Kuuleeko ihmiset yleensä sävyjä (siis positiivisia ilman että näkee kasvoja) toisten puheista??? Vai olenko minä jotenkin nyt herkistynyt niille vai keksiikö pääni ääneen sävyjä?

Tänään minun oli tarkoitus myös kurkata terapeuttia silmiin mutta vieläkin jänistin... Huomaisinkohan saman kuin äänen sävystä, myös kasvoista ja silmistä? Erottaisinko empatiaa ja myötätuntoa?

Ensi kuussa tulee neljä vuotta siitä kun aloitin tämän "terapian" ja kyllä täytyy nyt todeta että olenhan kuitenkin ihan eri ihminen kuin alussa vaikka edistysaskeleet ovatkin olleet pieniä ja osa pitkällä aikavälillä niin silti ne ovat niin "selviä". En voisi ikinä palata siihen mistä lähin vaikka taival on ollut paikoin erittäin raskas niin silti kaikki on ollut sen arvoista. Ja on niin sydäntä lämmittävää tietää että tämä matka jatkuu vielä ihanan terapeutini tukemana niin kauan kuin sitä tarvitsen. Hän ei jätä minua pulaan!!