Kävin äidin kanssa keskustelun jonka aloitusta ensin harjoittelin puoli tuntia mielessäni ja kerran jo yritin aloittaa mutta peräännyin viime hetkellä, toisella kertaa sitten sain aloitettua:

- "Minä kysyin terapeutilta että jos lääkkeitäni muutettaisiin, annosta tai lääkkeen vaihtoa, jotta nukkuminen parantuisi niin se oli sitä mieltä että ei kannata mutta esitti sairaslomaa"

- "No MITÄ se nyt auttaisi?"

- "En minä tiedä, kai että saisin nukkua."

Syvä vaivautunut hiljaisuus jota kesti ehkä minuutin sitten äiti alkoikin puhumaan pihan siivoamisesta talvikuntoon.

Keneltäköhän olen "oppinut" puhumisen vaikeuden??

Miksi meillä ei ole juuri mitään syvällisempää yhteyttä, onko vika minussa vai meissä molemmissa? Jotenkin epäilen että minussa, jotenkin meillä ei vain synkkaa, koska siskoni kanssa äiti on ihan erilainen... Mutta ei meillä huonot välit ole, ei missään nimessä, vain sellaiset että mitään tärkeää ei sanota toisillemme. Mutta TÄSTÄ HUOLIMATTA äiti on HÄDÄSSÄ AINA tukeutunut MINUUN, silloin kun hänellä on ollut terveyteen liittyvää hätää. Minä olen kiikuttanut sitä sairaalaan, mennyt ambulanssiin mukaan jne. Äiti on AINA soittanut silloin MINULLE.